Marraskuussa 2025 Ystean hallitus myönsi stipendit kolmelle hakijalle.  Tässä lyhennelmä Joanna Niemen tutkimuksesta Neurokirjon tunnistaminen ja kohtaaminen asunnottomuustyössä – tutkimuksesta Lauttasaaren hätämajoituksen arkeen

Neurokirjon piirteet voivat jäädä asunnottomuustyössä päihteiden käytön, mielenterveyden haasteiden ja vaikean elämäntilanteen varjoon. Tutkimus ja Lauttasaaren hätämajoituksen arki osoittavat, kuinka pienillä muutoksilla kohtaamisessa voidaan helpottaa asiakkaan toimintaa ja rakentaa luottamusta.

Asunnottomuustyössä kohdataan ihmisiä, joiden elämäntilanteet ovat usein monella tavalla kuormittavia. Asunnottomuuden rinnalla voi olla päihteiden käyttöä, mielenterveyden haasteita, traumaattisia kokemuksia ja taloudellisia vaikeuksia. Näiden näkyvien haasteiden taustalle voi kuitenkin jäädä jotakin, mitä ei ole koskaan tunnistettu: neurokirjon piirteitä.

Tutkin yhdessä Elina Muikun kanssa ylemmän ammattikorkeakoulututkinnon opinnäytetyössä neurokirjon asiakkaiden tunnistamisen ja kohtaamisen haasteita asunnottomuustyössä. Opinnäytetyö toteutettiin yhteistyössä Vailla vakinaista asuntoa ry NOAT-hankkeen kanssa, ja tutkimusta varten haastattelimme seitsemää asunnottomuustyön ammattilaista.

Tutkimuksen valmistumisen jälkeen olen tarkastellut aihetta myös Lauttasaaren hätämajoituksen arjessa. Käytännön työ on konkretisoinut tutkimuksessa esiin nousseita havaintoja: neurokirjon huomioiminen liittyy päivittäisiin kohtaamisiin, ohjeisiin, ympäristöön, sääntöihin ja ennen kaikkea siihen, miten asiakkaan käyttäytymistä tulkitaan.

Tunnistaminen on vaikeaa juuri siellä, missä sitä tarvitaan

Neurokirjon piirteiden tunnistamista vaikeuttavat päihteiden käyttö, mielenterveyden haasteet, traumaattiset kokemukset ja elämäntilanteen kokonaisvaltainen kuormittavuus. Sama käyttäytyminen voi saada monta erilaista selitystä.

Hätämajoitukseen saapuva ihminen voi olla väsynyt, päihtynyt, ahdistunut tai erittäin kuormittunut. Samalla hänen odotetaan vastaanottavan tietoa, noudattavan ohjeita ja toimivan ympäristössä, jossa on muita ihmisiä, ääniä, liikettä ja sääntöjä.

Jos tämä ei onnistu, käyttäytyminen voidaan tulkita välinpitämättömyydeksi tai yhteistyöhaluttomuudeksi. Taustalla voi kuitenkin olla esimerkiksi toiminnanohjauksen vaikeuksia, impulsiivisuutta, aistikuormitusta tai vaikeutta käsitellä useita ohjeita samanaikaisesti.

Ammattilaisen tehtävä ei ole tehdä diagnoosia. Tärkeämpää on tunnistaa tuen tarve myös silloin, kun diagnoosia ei ole.

Diagnoosia tärkeämpää on kysyä, mikä auttaa

Asunnottomuutta kokevalle diagnostisiin tutkimuksiin pääseminen ja pitkään tutkimusprosessiin sitoutuminen voivat olla vaikeita. Siksi olennaisempaa kuin kysyä ensimmäisenä diagnoosia on kysyä: Miten tämä ihminen pystyy toimimaan tässä tilanteessa ja mikä voisi auttaa häntä?

Jos pitkän ohjeen vastaanottaminen ei onnistu, sen voi pilkkoa osiin. Jos asiakas kuormittuu keskustelusta, voidaan käsitellä yksi asia kerrallaan. Rauhallisempi tila, konkreettiset ohjeet ja riittävä aika vastata voivat auttaa paljon.

Tällaiset toimintatavat eivät edellytä diagnoosia. Ne ovat hyvää ja yksilöllistä asiakastyötä.

Päihteet voivat peittää neurokirjon piirteitä

Päihteiden käyttö voi muodostua niin hallitsevaksi selitykseksi asiakkaan käyttäytymiselle, että muut mahdolliset syyt jäävät sen alle. Levottomuus voidaan nähdä päihtymyksenä, impulsiivisuus häiriökäyttäytymisenä ja vaikeus pitää kiinni sovituista asioista motivaation puutteena.

Todellisuudessa ihmisellä voi olla samanaikaisesti päihdeongelma, traumaattisia kokemuksia ja neurokirjon piirteitä. Yksi ei sulje toista pois.

Tulkinnalla on merkitystä. Jos käyttäytyminen nähdään tahallisena, suhtautuminen voi muuttua kontrolloivaksi. Jos sen sijaan kysymme, pystyykö asiakas juuri sillä hetkellä toimimaan häneltä odotetulla tavalla, voimme alkaa pohtia, mitä itse voisimme tehdä toisin.

Myös ympäristö voi kuormittaa

Hätämajoituksessa turvallisuus ja yhteiset säännöt ovat välttämättömiä. Samalla ympäristö voi olla neurokirjon asiakkaalle erityisen kuormittava: ympärillä on vieraita ihmisiä, ääniä ja liikettä, oma tila on rajallinen ja ihminen on jo lähtökohtaisesti kriisitilanteessa.

Aistiherkkyys, tunteiden säätelyn vaikeudet ja toiminnanohjauksen haasteet voivat tällöin korostua. Asiakkaan voimakas reaktio ei siis välttämättä kerro vain asiakkaasta – joskus se kertoo myös ympäristöstä.

Kaikkea ympäristössä ei voida muuttaa, mutta voimme vaikuttaa kohtaamiseen. Rauhallinen puhe, yksi asia kerrallaan, selkeät ohjeet ja riittävä aika voivat olla kuormittuneelle ihmiselle hyvin merkityksellisiä.

Luottamus rakentuu kohtaamisissa

Asunnottomuutta kokevalla ihmisellä voi olla takanaan lukuisia tilanteita, joissa hän ei ole tullut kuulluksi tai ymmärretyksi. Neurokirjon asiakkaalla tällaisia kokemuksia voi olla jo paljon ennen asunnottomuutta.

Hätämajoituksessa kohtaamiset voivat olla lyhyitä, mutta niiden aikana voidaan vahvistaa tai heikentää asiakkaan kokemusta siitä, kannattaako ammattilaisiin luottaa.

Ammatillisuus ei tarkoita rajattomuutta. Yhteisiä sääntöjä tarvitaan, mutta rajat voidaan ilmaista rauhallisesti, selkeästi ja kunnioittavasti sekä kertoa asiakkaalle, mitä häneltä odotetaan ja miksi.

Tutkimuksesta käytännön työvälineeksi

Opinnäytetyön kehittämistyön tuloksena syntyi visuaalinen huoneentaulu, johon koottiin käytännöllisiä keinoja neurokirjon asiakkaiden tunnistamisen ja kohtaamisen tueksi. Huoneentaulu on käytössä myös Lauttasaaren hätämajoituksessa vakituisten työntekijöiden, sijaisten ja harjoittelijoiden tukena.

Tutkimustiedolla on rajallinen vaikutus, jos se jää raporttiin. Sen pitäisi näkyä siinä, miten asiakkaalle puhutaan, miten tilanteita tulkitaan ja millaisia ratkaisuja työyhteisössä tehdään.

Mitä jos kysyisimme ensin ”miksi?”

Neurokirjon huomioiminen ei tarkoita sitä, että jokaisen asiakkaan käyttäytymiselle pitäisi etsiä neuropsykiatrinen selitys. Se tarkoittaa pysähtymistä oman tulkinnan äärelle.

Kun asiakas ei noudata ohjetta, ymmärsikö hän sen? Kun hän kysyy saman asian uudelleen, muistiko hän vastauksen? Kun hän kiihtyy, mitä tapahtui ennen sitä? Kun hän ei saavu sovittuun tapaamiseen, onko kyse motivaation puutteesta vai siitä, ettei hänen toimintakykynsä riittänyt asian järjestämiseen?

Neurokirjon tunnistamisessa ei lopulta ole kyse asiakkaiden luokittelemisesta vaan siitä, että ammattilainen oppii katsomaan käyttäytymisen taakse.

Lauttasaaren hätämajoituksen arki on vahvistanut saman asian, joka nousi esille tutkimuksessamme: aina emme tarvitse lisää sääntöjä tai monimutkaisempia menetelmiä. Joskus tarvitaan rauhallisempi kohtaaminen, selkeämpi ohje ja hieman enemmän aikaa.

Ehkä olennaisin kysymys ei olekaan ”mikä tässä ihmisessä on vikana?”, vaan ”mitä tämä ihminen tarvitsee pystyäkseen toimimaan tässä tilanteessa?”

Se on pieni näkökulman muutos, mutta sen vaikutus voi olla suuri.